Sen takia piti nuo heittomerkit tuohon laittaa kun ainakin Orvokki, Nasu ja Papu asian jo tietää.

Pariin kuukauteen en ole oikein saanut skräppijumia pois, mutta viime viikolla sain sitten vihdoin aikaiseksi.

Eli se salaisuus onkin tämmöinen:

Ja jotta näkyy paremmin:

ja nauhoja (oli muuten hankala nuo narut laittaa, kun pistin taustapahvinkin läpi)

Oikeastihan tuo ensimmäinen ultra oli jo 13.4, mutta se skräppijumi...... ei kai tässä muuten ole mitään ollut! Eli siis nyt eletään jo rv 19+1 ja ensimmäiset hipaisut olen jo saanut tuntea. Näin esikoista odotellessa ei tiedä että mikä on vauvan liike ja mikä on mahan/suolen liike :b.

Raskaus on sujunut ihan älyttömän hyvin, tahtia olen hiukan jo joutunut hidastamaan, töissä en nostele täysiä kaljalaatikoita enkä heilu enää niin rivakasti, mutta muuten kyllä. Pahoinvointia ei ole ollut YHTÄÄN, paitsi se Rauman reissulla oksuttu, mutta se oli poikkeus; sen jälkeen ei ole ollut mitään.
Itse asiassa ensimmäisinä neljänätoista viikkona minusta ei edes tuntunut että olen raskaana, olo oli/on mainio, ei raskauspahoinvointia, ei pahoja ällö/himoruokia, ei mitään. Paitsi maitoa tuli juotua ja nyt on mennut hunajaa karseat määrät. Asia konkretisoitui vasta ensimmäisellä neuvolakäynnillä kun kuulin sikiön, tai siis Hippusen sydäinäänet, että siellä sittenkin OIKEASTI on joku!!!

Sitä olenkin tässä miettinyt miten etuoikeutettu olen, meillä ei miehen kanssa ollut mitään kauhean isoa vauvakuumetta. Minä olin itse syönyt pillereitä yli kahdeksan vuotta ja miehellä oli ollut paha tuhka(tms.)rokko mikä oli ollut kuulemma "kauhea". Lähtötilanne oli siis että toinen oli napsinut pillereitä ja toinen oli sairastanut kuumeen joka mahdollisesti vie hedelmällisyyden. Ja ikääkin meillä on.
Ja sitten pillerien jätön jälkeen meni kaksi ja puoli kuukautta ja olin raskaana! Miten meille kävi näin kun on olemassa pariskuntia jotka toivovat KUUMEISESTI lasta, yrittävät monta vuotta, käyvät rankoissa (ja kalliissa) hoidoissa, ja sitten meille tuli tälläinen "kokeillaan nyt huvikseen jättää pillerit pois" ja sitten vähän että "OHO, hups! Meille tuleekin vauva!" Tietysti lapsi on meille toivottu, odotamme sitä innolla ja miehenikin on aivan innoissaan lapsesta vaikka onkin jo itse ukki.... Minulla itselläni ei ole ollut mitään mielenliikutuksia, olen vähän että "No, sieltäpä se sitten tulee".

Eli tahdon siis sanoa, että voiko raskauteen ja lapsen saantiin nyt suhtautua näin levollisen, luonnollisen välinpitämättömästi niinkuin itse koen tämän asian? Koska tunnen siis henkilökohtaisesti pariskuntia, joille lapsen saanti on ollut se ykkösjuttu ja lapsettomuudesta on koettu tuskaa, ja itselle raskautuminen kävi ns. puolihuolimattomasti? Eikä minulla edes ole sen kummempaa vauvakuumetta?

Olen pohtinut asiaa ihan hirveästi ja miettinyt että saanko tuntea asiaa kohtaa tässä vaiheessa näin vähän? Siis sillä tavalla luonnollisesti, että sieltä se nyt tulee, no big deal? Nyt viime viikkoina kun on pitänyt viikata puristavia farkkuja kaapin perukoille niin olen ajatellut asiaa enemmän, mutta kuitenkin käytännöllisesti (mistä saisi halvalla äitiyshousuja?). Mieheni tosin on enemmän innoissaan, nyt kun vauvamaha on alkanut näkyä jo ulospäin.

Toisaalta nyt kun tuo maha on alkanut näkyä niin olen siitä jopa pikkuisen ylpeä :) sillä tavalla pöljästi, laitan kauppareissulle saappaat jalkaan, polvipituisen hameen mustan paidan ja prätkärotsin päälle ja olen uudesta kropasti pahuksen ylpeä!! Koen että tämä on luonnollinen juttu ja silti tuntuu että minulla olisi maailman mahtavin aika menossa!

Mutta asia on monisyinen, jopa arka tänä päivänä, kun on paljon lapsettomuutta. Mutta olen asiaa pohtinut ja nyt sitten sain pohdintani uloskin.

Ai niin, Hippusen laskettu aika on 22.10 2011