....mun kyyneleet meinaan. Tänään oli viikon pahin päivä töissä. Kokosin kirjanpitoa yksin yläkerrassa. Erehdyin käymään läpi vanhoja teksiviestejä. Ei olisi pitäny, mä tiesin ettei niitä voinut ilman itkua selata läpi. Monta kertaa piti keskittyä haukkomaan henkeä ja rauhoittaa itseään. En ole kertonut erosta kenellekään töissä, mitä se niille kuuluu. Mutta on vaikeaa olla pokkana. Ruokatauko ja kahvitauot ovat pelastuksia, saa vain olla ja kuunnella muiden juttuja, kenties pienesti naurahtaa, unohtaa oma juttu.

Mies on hakemassa banaanilaatikoita kaupasta. Kysyi multa että tarvinko mä kaupasta jotain syömistä. Sanoin että en. Olisikohan pitänyt lisätä, että ei, en tarvitse mitään ruokaa kaupasta kun en kerran pysty mitään syömäänkään,ei tee mieli.

En ole vielä kertonut erosta äidilleni, siskolleni tai kälylleni. Mä en uskalla vielä, niille pitäis soittaa kun on tota välimatkaa, mutta mä tiedän että romahdan puhelimessa ja alan hysteerisesti nyyhkyttää. Ne tietysti kauhistuu. Ne kysyy että miksi. Mä en itsekään käsitä vielä että miksi. Miehen mukaan mä olen muuttunut, että vissiinkin esitin silloin kun tavattiin. Miten mä pystyisin koko ajan esittää jotain? Koska siten lakkasin? Millaiseksi olen muuttunut?
Miehen mukaan hän on lähiaikoina kokenut olevansa lähinä isän roolissa, ja että minä olen liian pikkutyttömäinen hänelle. Hitto soikoon, mä olen 27-vuotias jo!! Hän on kuulemma löytänyt jonkun toisen naisen joka paremmin sopisi hänen lastensa äidiksi. Niin, totuushan on se, eten ole kertaakan puhunut miehelle halustani mennä naimisiin tai perustaa perhe. Luulin että hän pelästyisi sitoutumista.

Ja kas tästä huomaamme, ettei luulo ole tiedon väärti. Mutta olen raivoissani lähinnä itselleni; miksi en ole näiden viiden vuoden aikana otanut puheeksi perhettä, lapsia, yhteistä tulevaisuutta? Miksi vaan annoin olla? Miksi en voinut havahtua siihen tosiasiaan, että aika kuluu? Miksi olin niin tyhmä, niin saamaton? Miksi mies ei ottanut sitä puheeksi? Olisi mukavaa saada kysymyksiin vastaukset, mutta luulen, että jos alan noita kysymään, niin romahdan ja saan hillittömän itkukohtauksen.

Uh.